RAKKAAT SAMASSA PÖYDÄSSÄ - ajatuksia pyhäinpäivän tienoilla

Elämäni suurin suru tähän mennessä on ollut isoisäni kuolema. Se päivä, jolloin sain kuulla isoisäni kuolemasta, on jäänyt mieleeni. Olin opiskelija ja asuin Helsingissä. Tuona päivänä olin valmistautumassa tenttiin ja juuri ennen tenttiä sain isältäni puhelun, jossa kuulin mitä oli tapahtunut. Mieleni jotenkin sumentui, menin tenttiin, tein tentin ja lähdin kävelemään pitkin Helsingin katuja. Illalla palasin opiskelija-asuntolaan, jossa kohtasin kämppäkaverin ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Sitten tuli itku.

Meillä jokaisella on omat kokemuksemme ja tarinamme surusta. Luopuminen ja kuolema kuuluvat ihmisen osaan, joten kuolemaa seuraavat suru ja ikävä ovat väistämätön osa ihmisenä elämistä. Surun ja kaipuun jokainen elää omalla persoonallisella tavallaan, mutta samalla kokemuksissa on paljon yhteistä. Omasta surusta puhuminen ja toisten kokemusten kuunteleminen voivat olla iso apu, kun läheisen kuoltua surun kanssa opetellaan elämään. Seurakuntien elämässä kuolema ja suru ovat tuttua todellisuutta. Sisaret ja veljet tukevat toinen toistaan ja suurimpana lohtuna on Kristuksen lupaus iankaikkisesta elämästä.

Surressani isoisääni löysin suurimman lohdun ehtoollispöydästä. Monessa kirkossa ehtoollispöytä on puoliympyrän muotoinen. Tuo muoto symboloi sitä, että pöytä jatkuu täydeksi iankaikkisuudessa. Tämä kertoo siitä, että ehtoollista vietetään täällä elävien lisäksi taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa. Niinpä tulevana pyhäinpäivänä, kun käyn ehtoollispöytään, rukoukseni ja toivoni on, että isoisä ja kaikki muut edesmenneet rakkaat ovat kanssani samassa pöydässä. Pöydässä on myös itse Kristus ja rakkaat pyhät, joiden kanssa matkaa jatketaan.

Teemu Isokääntä 

kirkkoherra